Tänään oli töissä kokouspäivä. Jo bussissa istuessa minua pelotti niin maan vietävästi. Kokouspäivä on yhtäkuin työkavereiden tuomat herkut. Itse en tänään mitään ottanut tarjota, kun en halunnut houkutksille antaa valtaa. Mutta niinhän siellä vain oli kulhollinen ihanaa, pehmeää, pähkinäistä, maitosuklaista Geishaa. Yksi suosikeistani. Mistä te tiesitte? Miksi toitte tämän kiusauksen huutelemaan nimeäni keskelle kokouspöytää?? Kysyn vaan. Ja kokouksen edetessa kulho kiersi, ja kiersi...ja En ottanut palaakaan! Jippii ja kärrynpyörä ja riemunkiljaus. Onnistuin välttelemään vaikka kuinka se ilkiö pinkissä kimaltavassa asussaan koitti minua huhuilla. Lounaalla söin mieli kihisten parsakeittoani ja leivänkannikkaa ja jälkiruoaksi vain kahvia.

Kotimatkalla kaupassa onnistuin myös kiertämään makeishyllyt kiitettävästi vaikka takaraivossa suklaanhimonystyrät koputtelivatkin puutostilaa. Huomaan, että minulla on päänsärkyjä ja huonovointisuutta. Lieneekö tuo oireita siitä kun kroppa ei saa kaipaamaansa rasvaa ja valkoista sokeria?

Mutta niin se alamäki. Kotikoneen vieressä, käsilaukussani jota nelisen päivää sitten olin käyttänyt löytyi ihana daim suklaa. Voihan jumankekka sanon minä. Olisin voinut mennä roskikselle ja heittää sen suoraan sinne tai murskata ja vetää vessanpöntöstä alas. Mutta sitä en tehnyt, enpä tietenkään. Liikaa kiusauksia yhdelle päivälle ja oli pakko syödä se. Jälkeenpäin tietenkin kadutti.

Lähdin siitä sitten marssille kiukkuisena itselleni ja menin kirjastoon ja ostamaan nektariineja etten sentään enempää ahmi jos löytyy muitakin kätköjä. Seuraavien on kyllä paras mennä suoraan jätelaariin...jätettähän ne on.

En usko, että lopun elämääni välttelen kaikkea herkkua. En haluakaan. Mutta luulen että tässä vaiheessa totaalikieltäytyminen on pikku maistelua parempi vaihtoehto. Jos antaa pikkusormen himo vie koko käden. Nyt tiedän että vielä liian helposti repeän kaikkiin houkutuksiin. Jos otan yhden otan toisenkin, en osaa vielä kohtuukäyttöä. En edes tiedä kykenenkö koskaan kohtuu käyttöön. Mutta uskoisin, kun koko elämä menee remonttiin eikä pelkkä ruokailu, se onnistuu. Kun on niin paljon muuta hyvää elämässä, ei enää muista ahmia. Oiskohan näin?