Voi voi ja nou nou. Ei ole paino juuri mennyt minneen, tai puntarini näyttää milloin alle 95 ja milloin yli 97....ota siitä selvää sitten mikä se paino on vai onko se puntari itse ihan sekaisin...?

 

Mutta oli aikanaan luvannut, että en valittelisi niin tästä tulee positiivipostaus no. 1  koska elämässä on kuitenkin paljon positiivista.

Pyöräilen töihin nykyisin niin usein kun voin. Matkaa on suuntaansa vajaa 10 kilometriä joka taittuu mummopyörälläni milloin 35 minuutissa, milloin 50 minuutissa. Etenkin töistä palatessa aika tuntuu menevän nopeaan, ja olen kotona paljon aiemmin kuin julkisilla olisin ollut.

Tiet kulkevat suuren osan matkaa puron vartta, peltojen poikki. Asustastakin on mutta hiljaista sellaista. Pääsen monasti liikkumaan ilman että näen juuri ketään, mitä nyt arkiaamuisin työmatkalaisia hienoissa tuulensuojatrikoovaatteissaan ja luksusvaihdemultitalentpyörillään. Minä köröttelen vaihteettomalla, itsemaalatulla mummoversiolla. Mutta liikkuu silläkin kun isoja mäkiä ei ole kuin pari.

Olen kokenut luonnonihmeitäkin. Yhtenä päivänä siili törmäsi eteeni, onneksi ehdin jarruttaa, toisena päivänä piskuinen hiiri oli juoksemassa tielle, mutta päättikin kääntyä ympäri. Toissapäivänä näin jo kaukaa kun punaturkkinen kissa oli jännittyneenä hyökkäysasennossa, nenä kohden ojanpiennarta. Taisin ajaa liian lujaa kun kissa vilkaisi sivulleen, huomasi minun tulevan ja teki hassunnäköisen hypyn kohden ojaa. Näinköhän sai saaliin kiinni vai ehtikö se karata kun suhahdin ohi juuri samaan aikaan.

Iltavuorojen jälkeen on vielä valoisaa, mutta aurinko on alkanut jo punertaa. Sitä katsellessa on hyvä mieli polkea.